Kalkiton kalkkimaali

Kärest pitäen -hankkeen viimeisen luennon piti talotohtorina tunnettu arkkitehti Panu Kaila. Hän on perinnerakentamisen puolestapuhuja ja perinnemaalien asiantuntija, joka on julkaissut useita rakentamisen historiaa, perinteitä ja nykyaikaa käsitteleviä kirjoja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Marraskuisena tiistai-iltana Paimiosali täyttyi viimeistä sijaa myöden. Eikä suotta, kuulijat saivat tiivin tietopaketin perinnemaaleista ja maalamisesta. Lupauksensa mukaisesti Kaila käsitteli maaliaineita pintaa syvemmältä kertoen mm. perinnemaalien koostumuksia, käyttötapoja ja historiaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mainokset

Sota-ajan puhdetyöt – huvia ja hyötyä

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
VTT Olli Kleemola luennoi Paimiosalissa sota-ajan puhdetöistä. Kuva Satu Rantala.

Kärest pitäen -hankkeen syksyn luennoista ensimmäisenä oli vuorossa VTT Olli Kleemolan Sota-ajan puhdetyöt – kontrollia, pienteollisuutta ja kansainvälisiä virtauksia. Mukaansa tempaava luento toi esiin monia asioita, joita ei puhdetöistä yleisesti tiedetä.

Sotilaiden nikkaroimat puhdetyöt ovat monelle tuttuja esineitä, jotka liitetään nimenomaan Suomeen ja jatkosotaan. Puhdetöiden historia ulottuu kuitenkin kauemmas, sillä jo 30-vuotisen sodan aikana tehtiin puhdetöitä. Ilmiö ei myöskään ole pelkästään suomalainen, sillä jossain määrin puhdetöitä on tehty myös esimerkiksi Saksassa ja Vietnamissa.

Jatkosodan asemasotavaiheessa joukot viettivät pitkiä aikoja samoissa asemissa. Ajankulukseen sotilaat alkoivat valmistaa pieniä muistoesineitä kuten sormuksia ja kellonperiä. Materiaalina käytettiin alumiinia, jonka kerrottiin olevan peräisin vihollisen alasammutuista lentokoneista. Tämä teki kotijoukkoihin suuremman vaikutuksen kuin materiaalin oikea alkuperä. Todellisuudessa suuri osa materiaalista saatiin ”kadonneista” kenttäpulloista ja pakeista.

Sodanjohto ei aluksi katsonut puhdetyöharrastusta hyvällä, sotilaiden olisi pitänyt käyttää joutoaikansa juoksuhautojen kaivamiseen tai korsujen rakentamiseen. Suhtautuminen muuttui, kun huomattiin puhdetöiden piristävän mielialaa. Lisäksi keksittiin, että puhdetöinä voi valmistaa myös hyödyllisiä esineitä helpottamaan kotirintaman työvälinepulaa. Tämän jälkeen sodanjohto tilasi puhdetöiden tekijöiltä huomattavia määriä mm. kirveenvarsia ja muita tarve-esineitä. Ilmavoimille valmistettiin tilaustyönä eri lentokonetyyppien pienoismalleja, joiden avulla ilmavalvojia opetettiin tunnistamaan omat ja vihollisen koneet.

Määrällisesti eniten valmistettiin juuriharjoja, puukauhoja ym. pieniä käyttöesineitä. Suurimpia tuotteita olivat asevelitalot, jotka koottiin rintamalla, osien numeroinnin jälkeen ne purettiin ja lähetettiin junalla kotirintamalle.

Puhdetöiden kohteita ja laatua yritettiin ohjata tarve-esineiden valmistamiseen ja tyylipuhtauteen mm. järjestämällä puhdetyökilpailuja ja laatimalla ohjeita ja oppaita. Myös sotatarvikkeisiin tarvittavien materiaalien, kuten tykinhylsyjen, käyttöä pyrittiin rajoittamaan.

puhdetyot-kuvakooste
Sotilaiden käsissä syntyi monenmoisia muistoesineitä. Olkityöt olivat venäläisten sotavankien tekemiä. Kuva Aake Kinnunen.

Sotilaiden käsissä valmistui miljoonia esineitä, muun muassa erilaisia rasioita, ruokailuvälineitä, leikkikaluja, veistoksia, tuhkakuppeja, huonekaluja. Materiaalina käytettiin puuta, metallia, tuohta, kiveä, nahkaa – ylipäätään kaikkea materiaalia, mitä sotilaat käsiinsä saivat. Myös työvälineissä käytettiin mielikuvitusta. Puukon ja sahan lisäksi käytettiin mm. lasinsirpaleita, kuumennettuja ja hiottuja kiväärinhylsyjä ja kuumennettuja rautanauloja. Puhdetöiden tekemistä varten perustettiin myös erillisiä puhdetyökeskuksia, joissa oli käytettävissä parempia työkaluja ja materiaaleja. Samalla puhdetöiden tekemistä pyrittiin ohjaamaan ja kontrolloimaan.

Sodan loputtua myös puhdetöiden tekeminen loppui. Voidaan kuitenkin miettiä, mikä vaikutus puhdetöillä oli myöhempään suomalaiseen muotoiluun. Monet eturivin suunnittelijamme, kuten Ilmari Tapiovaara ja Tapio Wirkkala olivat sodankäyneitä miehiä. Ehkä materiaalin kuuntelemisen taito oli peräisin puhdetöistä, jotka pyrittiin valmistamaan noudattaen kullekin materiaalille ominaista muotoa?



 

Kaunista kierrätysdesignia

Outi
Outi Pyy muistutti, että on hyvä opetella luopumaan vaatteista ja materiaaleista, jotka ovat jääneet kaappiin lojumaan. Outi itse hankkii paljon materiaaleja töihinsä kirpputoreilta. Kuva: Satu Rantala.

Mielenkiintoinen ilta on takana! Aikataulustaan jäljessä ollut bussi piti meitä jännityksessä viime hetkille asti, ja suoraan bussilta yleisön eteen astellut Outi Pyy piti yleisöä otteessaan seuraavat pari tuntia. Tiistai-illan luento, Kaunis kierrätysdesign – inspiraatio vs. käytäntö, herätti paljon ajatuksia.

Trashionistaksi itseään kutsuva Outi Pyy on kierrätysmuodin sanansaattaja, muotisuunnittelija ja blogisti. Outi kertoi omasta tiestään kierrätysmuodin maailmaan, ja kannusti kaikkia käsitöiden pariin. Paitsi että käsitöiden tekeminen on rauhoittavaa ja terapeuttista, se lisää keskittymiskykyä ja tätä kautta vähentää muistisairauden riskiä. Itse tekeminen on lisäksi eettistä ja kierrätysmateriaaleja käyttämällä myös ekologista.

Luennon aluksi Outi pyysi yleisöltä tarkkuutta termien käytössä. Kierrätyksestä pitäisi puhua vain silloin, kun käytettävä materiaali on jossain vaiheessa luokiteltu jätteeksi. Uudelleenkäytöstä on kyse silloin, kun materiaali työstetään alkuperäisestä käyttötarkoituksesta poikkeavaan käyttöön tai esimerkiksi kirpputorilta hankittu vaate käytetään uuden vaatteen materiaaliksi.

Outi avasi myös kierrätyssuunnittelun prosessia, joka ei etene yhtä suoraviivaisesti kuin suunnitteluprosessi yleensä. Kierrätyssuunnittelussa kun on usein lähdettävä liikkeelle materiaalista – siis siitä, mitä on riittävästi saatavilla. Outi kuvasikin kierrätyssuunnittelua ”palluraksi”, jonka ytimessä on haluttu tuote, ja sen ympärillä kehässä kaikki tuotteeseen vaikuttavat tekijät kuten materiaalin saatavuus, tuotantoaika, materiaalitestit ja tuotteen kustannusrakenne.

Vaikka Outi avasi tuotteen kustannusrakennetta lähinnä käsityöyrittäjiä ajatellen, antoivat nämä exelit varmasti ajattelemisen aihetta myös harrastajille ja kuluttajille. Nopeasti tuotetun uniikkituotteen myyntihinnasta jää yrittäjän käteen vajaa 10 % ja sarjatuotetun tuotteen hinnastakin vain parikymmentä prosenttia – mikäli koko sarja menee kaupaksi.

Illan aikana Outi kävi läpi kierrätyssuunnittelun tyypit ja säännöt. Hän myös antoi käsityöyrittäjille hyviä vinkkejä työkaluista, jotka helpottavat yrittäjän arkea. Erityisesti hän kannusti käsityöyrittäjiä etsimään inspiraatiota nimekkäiden muodinluojien töistä, hakeutumaan yhteistyöhön ja luopumaan ”Toi oli mun idea” -ajattelusta. Käsityön paras olemus on se, että jokainen tekijä tekee omanlaistaan jälkeä!

Ryijystä räsymattoon

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Turkulainen tekstiilitutkija Helena Honka-Hallila johdatteli kuulijat esiäitiemme käsitöiden maailmaan. Kuva Satu Rantala.

Paimiosalin penkit täyttivät yksi toisensa jälkeen, kun innokas käsityökansa saapui kuuntelemaan FL Helena Honka-Hallilan luentoa Ryijystä räsymattoon – Naisten käsityöt 1700–1800-luvuilla. Luvassa oli kurkistus aikaan, jolloin lukuisat muutokset vaikuttivat naisten käsitöihin. Kansanomainen käsityö täytti arkisen tarpeen. Valmistettiin käyttö- ja sisustustekstiilejä, joiden lähtökohtana oli käytännöllisyys.

Kankaankudonta oli kansanomaisen käsityön perusta. Toki myös ostokankaita käytettiin, mutta kotikutoiset kankaat säilyttivät asemansa aina 1800-luvun loppupuolelle asti. Tällöin ilmestyi ensimmäinen suomenkielinen kudonnan oppikirja, Johdanto Kankaan Kudontaan. Sen kirjoitti Aleksandra Hynén, joka oli huolissaan kankaiden kotikudonnan loppumisesta joissakin osissa Suomea.

Perukirjoissa mainittujen käsityövälineiden perusteella voidaan päätellä, että naiset ovat pystyneet kutomaan kankaita hyvin monipuolisesti. Vaatetuskankaiden lisäksi on syntynyt ainakin villavaippoja, raanuja, peitteitä, patja- ja lakanakankaita sekä pyyheliinoja.

Kotikutoisia kankaita käytettiin mm. kansanomaisissa puvuissa. Naisten puvussa tärkeässä osassa oli hame. Hamekangas kudottiin usein pomsityyppisellä sidoksella pellavaloimeen, kuteena käytettiin villalankaa. Kangasta elävöitettiin väriraidoin, myös flammuvärjättyjä lankoja käytettiin.

Puvuissa käytetyt värit olivat todennäköisesti peräisin kaupunkien ammattivärjäreiltä, jotka käyttivät ulkomailta tuotettuja väriaineita. Kotivärjäyksessä käytetyt suomalaiset kasvit eivät tuota yhtä kirkkaita värejä. Kotona tuotettujen lankojen rinnalle tulivat ostolangat. Ensimmäiset villakehräämöt perustettiin Suomeen 1700-luvun lopulla ja puuvillakehräämöt seuraavan vuosisadan alkupuolella.

Vaikka naiset olivat taitavia käsityön tekijöitä, vaateparren kaikki osat eivät syntyneet samoissa käsissä. Ainakin monimutkaisemmat kankaat kutoi ammattikankuri, tykkimyssyn pitsit nypläsi ammattilainen ja silkkikirjotut kankaat kirjoi toinen ammattilainen. Myös reikäommelkoristeet syntyivät ammattilaisen käsissä.

Virkkaaminen sen sijaan yleistyi jokanaisen käsityöksi. 1800-luvun alkupuolella ohjekirjoissa opetettiin virkkaamista ja esiteltiin malleja. Pitsinvirkkauksesta kehittyi ensimmäinen koristekäsityö, joka levisi laajalti kansan keskuuteen. Virkattuja pitsejä oli helppo toteuttaa ja varioida, niinpä niillä koristeltiin niin lakanat kuin alushousut.

kuvatakki_syv
Kuvatäkki on halikkolainen erikoisuus. Kuvatäkin kuviointi muistuttaa ryijyä, mutta se on toteutettu pujotuksin ja osin nukittaen. Kuvan peite on Halikon museon kokoelmista. Kuva Helena Honka-Hallila.

Kangasteollisuuden kehittymisen myötä kotikankurien kangaspuissa alkoi 1800-luvun lopulta lähtien syntyä yhä useammin sisustustekstiilejä vaatetuskankaiden sijaan. Samaan aikaan erilaiset kutomakurssit levittivät oppia, ja puihin laitettiin yhä monimutkaisempia kankaita. Syntyi mattoja, pöytäliinoja, verhoja ja seinävaatteita, joilla konkreettisen tarpeen lisäksi tyydytettiin kauneudenkaipuuta.

Samoihin aikoihin moni tekstiili muuttui arkisesta käyttöesineestä koristeeksi. Esimerkiksi ryijyjä käytettiin talonpoikaiskodeissa alun perin peitteinä sekä sängyssä, reessä että veneessä. Tällainen ryijy saattoi olla molemmin puolin nukitettu, jolloin alapuoli oli yksivärinen ja yläpuoli kuviollinen. Seinävaatteeksi ryijy siirtyi, kun peitteinä alettiin käyttää täkkejä.

Taitavat kädet ovat siis synnyttäneet paljon kauneutta myös arkeen. Kauniisti raidoitettu alushame, taitavasti sommiteltu raanun ruudutus tai maton väriharmonia ovat varmasti tuoneet iloa niin tekijälle kuin katsojalle.

Taitoa tuhannen vuoden takaa

Jaana Riikonen viikinkipuvussa.
Jaana Riikosen erikoisalaa ovat rautakauden tekstiilit. Viikinkiajan pukuun pukeutuneena hän esitteli kuulijoille kuvakavalkadin rautakauden löydöistä ja niiden pohjalta toteutetuista replikoista.

Kärest pitäen -hankkeen ensimmäinen luentoilta on onnellisesti ohi. Illan aihe, Taitoa tuhannen vuoden takaa – Mitä rautakauden löydöt kertovat muinaisesta käsityötaidosta? tempaisi kuulijat mukaansa niin, että lähes kaksi tuntia hurahti kuin siivillä.

Arkeologi Jaana Riikonen johdatti meidät maailmaan, jossa kädentaidot olivat selviytymisen edellytys. Kaikki elämässä tarvittava piti valmistaa käsin joko itse tai taitavaksi tiedetyltä tekijältä tilaten.

Kädentaitoja on tarvittu jo kivikaudella, jolloin tarve-esineet valmistettiin useimmiten läheltä löytyvistä materiaaleista eli kivestä, puusta, tuohesta, luusta tai nahasta. Pronssikaudella mukaan tuli ensimmäinen metalli, pronssi, josta valmistettiin lähinnä luksusesineitä kuten partaveitsiä.

Rautakauden taidoista Jaana Riikonen kertoo seuraavaa:

Rautakaudella talon naisväki valmisti vaatteet ja muut tarvittavat tekstiilit, miehille kuuluivat puutyöt ja kylän seppä työsti raudasta ja pronssista työkaluja, aseita ja koruja. Elämän perustaidot, kuten langan kehrääminen ja kankaan kutominen, opittiin vanhempien työtä pienestä pitäen seuraamalla ja mukana tehden. Siten taidot ja niihin liittyvä hiljainen tieto siirtyivät sukupolvelta toiselle. Esimerkiksi värttinällä kehrääminen oli paljon aikaa vievä työvaihe, joka täytti talvikauden pimeät aamu- ja iltapuhteet. Jokainen tyttö sai opetella kehräämään heti, kun värttinä pysyi kädessä.

Kankaankudontatekniikka on todennäköisesti tullut Lounais-Suomeen Skandinaviasta saapuneiden siirtolaisten mukana jo pronssikaudella (1700–500 eKr.). Näin vanhoja tekstiilejä ei meillä ole säilynyt, mutta sen aikaisissa ruukunpalasissa on tekstiilipainanteita. Tiedot rautakauden tekstiileistä perustuvat hautalöytöihin. Vuoden 1000 tienoilta alkaen siirryttiin kristinuskon vaikutuksesta hautaamaan vainajat polttamatta, mutta vainaja puettiin edelleen vanhaan tapaan parhaimpiinsa ja hänelle annettiin hautaan mukaan myös työkaluja ja aseita. Kangas ja muu orgaaninen aines (esimerkiksi tuohi ja nahka) ovat säilyneet maassa yleensä vain silloin, kun ne ovat olleet korujen tai pronssispiraalikoristeiden yhteydessä, sillä näiden metallisuolat estävät hajottajamikrobien toimintaa.

Tekstiilien jäänteistä on tunnistettu esimerkiksi ikivanhoja skandinaavisia kankaiden ja nauhojen valmistus- ja huolittelutapoja. Varsinais-Suomessa yleinen käsityötekniikka rautakaudella oli myös kinnasneulalla ompelu, joka sittemmin puikoilla neulomisen myötä hävisi täältä kokonaan, mutta säilyi edelleen elinvoimaisena Itä-Suomessa. Suomensukuisille kansoille ja balteille yhteistä oli tapa koristella vaatteita näyttävillä spiraalikoristeilla. Niitä valmistettiin ohuesta metallilangasta kierretyistä pikkukierukoista.

Lankojen värjääminen oli yksi erikoisosaamista vaatineista taidoista. Kotoisia kasveja käyttäen värjättiin keltaisen, vihreän ja ruskean sävyjä, mutta erityisen arvostettuja ja haluttuja olivat tummansininen ja vahva punaruskea väri. Niiden aikaansaaminen vaati värjäriltä suurta taitoa ja kokemusta. Sinisen värjäämiseen tuotiin Keski-Euroopasta kuivattua värimorsinkoa, joka oli kallista kauppatavaraa. Vahvaa punaruskeaa väriä puolestaan saatiin käymismenetelmän avulla tanniinipitoisista, tiettyjen puiden ja juurien kuorista. Tummaa, lähes mustaa väriä syntyi, kun samat langat värjättiin ensin siniseksi ja sitten punaiseksi.

Koristeellinen veitsentuppi
Naiset kuljettivat vyötäisillään veistä ja tuppea. Vaikka veitsi oli pieni, tupen piti olla näyttävä: leveä ja koristeellinen. Riikonen vertasikin tuppea nykynaisen merkkikäsilaukkuun, josta varakkuuden näkee ensisilmäyksellä.

Jokaisen naisen tuli rautakaudella hallita käsityötaidot, mutta se jolla oli erityistaipumuksia, käytti varmasti kykynsä hyväkseen ja teki tilaustöitä myös muille, kenties kiersi vauraimmissa taloissa käsityöläisenä. Tähän viittaa esimerkiksi se, että Varsinais-Suomesta eri kalmistoista löytyneet taidokkaimmin kuvioidut lautanauhat saattavat olla saman kutojan valmistamia.

Aseitten ja työkalujen raaka-aineeksi yleistyi jo ennen ajanlaskun vaihdetta rauta, jota valmistettiin paikallisesta suo- ja järvimalmista. Kotimaiset sepät takoivat raudasta ensimmäiseksi kestäviä sirpin ja viikatteen teriä. Myöhemmin seppien taidot kehittyivät niin, että he loivat ja valmistivat myös omaperäisiä koruja ja esimerkiksi säiläkirjoituksin varustettuja miekkoja, joita aiemmin on pidetty kalliina tuontiaseina.

Ei voi kuin ihailla sitä taitoa ja kekseliäisyyttä, millä esi-isämme ja -äitimme ovat tarvitsemansa esineet valmistaneet. Materiaalit on valittu huolella, muodot ovat tarkoituksenmukaisia ja koristelut kauniita.