Tuohi taipui sormukseksi

Kärest pitäen -hanke järjesti Varsinais-Suomen museopäivänä 26.8.2018 yhteistyössä Käsityömuseo Miilan ja Paimion opiston kanssa tuohisormustyöpajan. Opettajana oli Kaarina Tammi, joka taitaa monenmoisia perinteisiä työtapoja.

tuohta koivusta

Kaarina irrottaa tuohta kaatuneesta koivusta – näin säästimme luontoa, kun emme vahingoittaneet elävää puuta. Kuva Satu Rantala.

Tuohet kävimme jo keväällä keräämässä metsästä – maanomistajan luvalla tietenkin! Työpajaa varten Kaarina oli puhdistanut tuohilevyt ja leikannut niistä sopivan levyisiä liuskoja. Liuskat laitettiin veteen, jotta ne olisivat sopivan taipuisia.

tuohisuikaleet-sormuksen teko
Vasemmalla tuohisuikaleet odottavat sormuksentekijöitä. Oikealla sormus syntymässä. Taivutukset vaativat hieman pohtimista. Kuvat Satu Rantala.

 

Sormuksen tekeminen aloitettiin mittaamalla sormesta sopiva koko. Sen jälkeen päät taivutettiin sormuksen rungon alitse vastakkaisiin suuntiin, ja toisen taitoksen jälkeen päät pujotettiin taitoksista syntyneisiin väleihin. Kiristämisen jälkeen sormus olikin valmis sormeen pujotettavaksi!

tuohikorut.jpg
Rannerengas on tehty kaatuneesta puusta otetusta tuohesta, sormus elävänkoivun tuohesta. Kuva Satu Rantala.

Helppoa kuin mikä – kun sen osaa. Muutaman yrityksen ja erehdyksen jälkeen ja Kaarinan neuvojen avittamana sormuksia syntyi työpajan aikana parikymmentä. Samalla tekniikalla syntyi myös muutama rannekoru.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kaarina on käyttänyt isoisänsä tekemiä tuohivirsuja jo 50 vuotta. Kuva Satu Rantala.
Mainokset

Kaunista kierrätysdesignia

Outi
Outi Pyy muistutti, että on hyvä opetella luopumaan vaatteista ja materiaaleista, jotka ovat jääneet kaappiin lojumaan. Outi itse hankkii paljon materiaaleja töihinsä kirpputoreilta. Kuva: Satu Rantala.

Mielenkiintoinen ilta on takana! Aikataulustaan jäljessä ollut bussi piti meitä jännityksessä viime hetkille asti, ja suoraan bussilta yleisön eteen astellut Outi Pyy piti yleisöä otteessaan seuraavat pari tuntia. Tiistai-illan luento, Kaunis kierrätysdesign – inspiraatio vs. käytäntö, herätti paljon ajatuksia.

Trashionistaksi itseään kutsuva Outi Pyy on kierrätysmuodin sanansaattaja, muotisuunnittelija ja blogisti. Outi kertoi omasta tiestään kierrätysmuodin maailmaan, ja kannusti kaikkia käsitöiden pariin. Paitsi että käsitöiden tekeminen on rauhoittavaa ja terapeuttista, se lisää keskittymiskykyä ja tätä kautta vähentää muistisairauden riskiä. Itse tekeminen on lisäksi eettistä ja kierrätysmateriaaleja käyttämällä myös ekologista.

Luennon aluksi Outi pyysi yleisöltä tarkkuutta termien käytössä. Kierrätyksestä pitäisi puhua vain silloin, kun käytettävä materiaali on jossain vaiheessa luokiteltu jätteeksi. Uudelleenkäytöstä on kyse silloin, kun materiaali työstetään alkuperäisestä käyttötarkoituksesta poikkeavaan käyttöön tai esimerkiksi kirpputorilta hankittu vaate käytetään uuden vaatteen materiaaliksi.

Outi avasi myös kierrätyssuunnittelun prosessia, joka ei etene yhtä suoraviivaisesti kuin suunnitteluprosessi yleensä. Kierrätyssuunnittelussa kun on usein lähdettävä liikkeelle materiaalista – siis siitä, mitä on riittävästi saatavilla. Outi kuvasikin kierrätyssuunnittelua ”palluraksi”, jonka ytimessä on haluttu tuote, ja sen ympärillä kehässä kaikki tuotteeseen vaikuttavat tekijät kuten materiaalin saatavuus, tuotantoaika, materiaalitestit ja tuotteen kustannusrakenne.

Vaikka Outi avasi tuotteen kustannusrakennetta lähinnä käsityöyrittäjiä ajatellen, antoivat nämä exelit varmasti ajattelemisen aihetta myös harrastajille ja kuluttajille. Nopeasti tuotetun uniikkituotteen myyntihinnasta jää yrittäjän käteen vajaa 10 % ja sarjatuotetun tuotteen hinnastakin vain parikymmentä prosenttia – mikäli koko sarja menee kaupaksi.

Illan aikana Outi kävi läpi kierrätyssuunnittelun tyypit ja säännöt. Hän myös antoi käsityöyrittäjille hyviä vinkkejä työkaluista, jotka helpottavat yrittäjän arkea. Erityisesti hän kannusti käsityöyrittäjiä etsimään inspiraatiota nimekkäiden muodinluojien töistä, hakeutumaan yhteistyöhön ja luopumaan ”Toi oli mun idea” -ajattelusta. Käsityön paras olemus on se, että jokainen tekijä tekee omanlaistaan jälkeä!

Ryijystä räsymattoon

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Turkulainen tekstiilitutkija Helena Honka-Hallila johdatteli kuulijat esiäitiemme käsitöiden maailmaan. Kuva Satu Rantala.

Paimiosalin penkit täyttivät yksi toisensa jälkeen, kun innokas käsityökansa saapui kuuntelemaan FL Helena Honka-Hallilan luentoa Ryijystä räsymattoon – Naisten käsityöt 1700–1800-luvuilla. Luvassa oli kurkistus aikaan, jolloin lukuisat muutokset vaikuttivat naisten käsitöihin. Kansanomainen käsityö täytti arkisen tarpeen. Valmistettiin käyttö- ja sisustustekstiilejä, joiden lähtökohtana oli käytännöllisyys.

Kankaankudonta oli kansanomaisen käsityön perusta. Toki myös ostokankaita käytettiin, mutta kotikutoiset kankaat säilyttivät asemansa aina 1800-luvun loppupuolelle asti. Tällöin ilmestyi ensimmäinen suomenkielinen kudonnan oppikirja, Johdanto Kankaan Kudontaan. Sen kirjoitti Aleksandra Hynén, joka oli huolissaan kankaiden kotikudonnan loppumisesta joissakin osissa Suomea.

Perukirjoissa mainittujen käsityövälineiden perusteella voidaan päätellä, että naiset ovat pystyneet kutomaan kankaita hyvin monipuolisesti. Vaatetuskankaiden lisäksi on syntynyt ainakin villavaippoja, raanuja, peitteitä, patja- ja lakanakankaita sekä pyyheliinoja.

Kotikutoisia kankaita käytettiin mm. kansanomaisissa puvuissa. Naisten puvussa tärkeässä osassa oli hame. Hamekangas kudottiin usein pomsityyppisellä sidoksella pellavaloimeen, kuteena käytettiin villalankaa. Kangasta elävöitettiin väriraidoin, myös flammuvärjättyjä lankoja käytettiin.

Puvuissa käytetyt värit olivat todennäköisesti peräisin kaupunkien ammattivärjäreiltä, jotka käyttivät ulkomailta tuotettuja väriaineita. Kotivärjäyksessä käytetyt suomalaiset kasvit eivät tuota yhtä kirkkaita värejä. Kotona tuotettujen lankojen rinnalle tulivat ostolangat. Ensimmäiset villakehräämöt perustettiin Suomeen 1700-luvun lopulla ja puuvillakehräämöt seuraavan vuosisadan alkupuolella.

Vaikka naiset olivat taitavia käsityön tekijöitä, vaateparren kaikki osat eivät syntyneet samoissa käsissä. Ainakin monimutkaisemmat kankaat kutoi ammattikankuri, tykkimyssyn pitsit nypläsi ammattilainen ja silkkikirjotut kankaat kirjoi toinen ammattilainen. Myös reikäommelkoristeet syntyivät ammattilaisen käsissä.

Virkkaaminen sen sijaan yleistyi jokanaisen käsityöksi. 1800-luvun alkupuolella ohjekirjoissa opetettiin virkkaamista ja esiteltiin malleja. Pitsinvirkkauksesta kehittyi ensimmäinen koristekäsityö, joka levisi laajalti kansan keskuuteen. Virkattuja pitsejä oli helppo toteuttaa ja varioida, niinpä niillä koristeltiin niin lakanat kuin alushousut.

kuvatakki_syv
Kuvatäkki on halikkolainen erikoisuus. Kuvatäkin kuviointi muistuttaa ryijyä, mutta se on toteutettu pujotuksin ja osin nukittaen. Kuvan peite on Halikon museon kokoelmista. Kuva Helena Honka-Hallila.

Kangasteollisuuden kehittymisen myötä kotikankurien kangaspuissa alkoi 1800-luvun lopulta lähtien syntyä yhä useammin sisustustekstiilejä vaatetuskankaiden sijaan. Samaan aikaan erilaiset kutomakurssit levittivät oppia, ja puihin laitettiin yhä monimutkaisempia kankaita. Syntyi mattoja, pöytäliinoja, verhoja ja seinävaatteita, joilla konkreettisen tarpeen lisäksi tyydytettiin kauneudenkaipuuta.

Samoihin aikoihin moni tekstiili muuttui arkisesta käyttöesineestä koristeeksi. Esimerkiksi ryijyjä käytettiin talonpoikaiskodeissa alun perin peitteinä sekä sängyssä, reessä että veneessä. Tällainen ryijy saattoi olla molemmin puolin nukitettu, jolloin alapuoli oli yksivärinen ja yläpuoli kuviollinen. Seinävaatteeksi ryijy siirtyi, kun peitteinä alettiin käyttää täkkejä.

Taitavat kädet ovat siis synnyttäneet paljon kauneutta myös arkeen. Kauniisti raidoitettu alushame, taitavasti sommiteltu raanun ruudutus tai maton väriharmonia ovat varmasti tuoneet iloa niin tekijälle kuin katsojalle.

Taitoa tuhannen vuoden takaa

Jaana Riikonen viikinkipuvussa.
Jaana Riikosen erikoisalaa ovat rautakauden tekstiilit. Viikinkiajan pukuun pukeutuneena hän esitteli kuulijoille kuvakavalkadin rautakauden löydöistä ja niiden pohjalta toteutetuista replikoista.

Kärest pitäen -hankkeen ensimmäinen luentoilta on onnellisesti ohi. Illan aihe, Taitoa tuhannen vuoden takaa – Mitä rautakauden löydöt kertovat muinaisesta käsityötaidosta? tempaisi kuulijat mukaansa niin, että lähes kaksi tuntia hurahti kuin siivillä.

Arkeologi Jaana Riikonen johdatti meidät maailmaan, jossa kädentaidot olivat selviytymisen edellytys. Kaikki elämässä tarvittava piti valmistaa käsin joko itse tai taitavaksi tiedetyltä tekijältä tilaten.

Kädentaitoja on tarvittu jo kivikaudella, jolloin tarve-esineet valmistettiin useimmiten läheltä löytyvistä materiaaleista eli kivestä, puusta, tuohesta, luusta tai nahasta. Pronssikaudella mukaan tuli ensimmäinen metalli, pronssi, josta valmistettiin lähinnä luksusesineitä kuten partaveitsiä.

Rautakauden taidoista Jaana Riikonen kertoo seuraavaa:

Rautakaudella talon naisväki valmisti vaatteet ja muut tarvittavat tekstiilit, miehille kuuluivat puutyöt ja kylän seppä työsti raudasta ja pronssista työkaluja, aseita ja koruja. Elämän perustaidot, kuten langan kehrääminen ja kankaan kutominen, opittiin vanhempien työtä pienestä pitäen seuraamalla ja mukana tehden. Siten taidot ja niihin liittyvä hiljainen tieto siirtyivät sukupolvelta toiselle. Esimerkiksi värttinällä kehrääminen oli paljon aikaa vievä työvaihe, joka täytti talvikauden pimeät aamu- ja iltapuhteet. Jokainen tyttö sai opetella kehräämään heti, kun värttinä pysyi kädessä.

Kankaankudontatekniikka on todennäköisesti tullut Lounais-Suomeen Skandinaviasta saapuneiden siirtolaisten mukana jo pronssikaudella (1700–500 eKr.). Näin vanhoja tekstiilejä ei meillä ole säilynyt, mutta sen aikaisissa ruukunpalasissa on tekstiilipainanteita. Tiedot rautakauden tekstiileistä perustuvat hautalöytöihin. Vuoden 1000 tienoilta alkaen siirryttiin kristinuskon vaikutuksesta hautaamaan vainajat polttamatta, mutta vainaja puettiin edelleen vanhaan tapaan parhaimpiinsa ja hänelle annettiin hautaan mukaan myös työkaluja ja aseita. Kangas ja muu orgaaninen aines (esimerkiksi tuohi ja nahka) ovat säilyneet maassa yleensä vain silloin, kun ne ovat olleet korujen tai pronssispiraalikoristeiden yhteydessä, sillä näiden metallisuolat estävät hajottajamikrobien toimintaa.

Tekstiilien jäänteistä on tunnistettu esimerkiksi ikivanhoja skandinaavisia kankaiden ja nauhojen valmistus- ja huolittelutapoja. Varsinais-Suomessa yleinen käsityötekniikka rautakaudella oli myös kinnasneulalla ompelu, joka sittemmin puikoilla neulomisen myötä hävisi täältä kokonaan, mutta säilyi edelleen elinvoimaisena Itä-Suomessa. Suomensukuisille kansoille ja balteille yhteistä oli tapa koristella vaatteita näyttävillä spiraalikoristeilla. Niitä valmistettiin ohuesta metallilangasta kierretyistä pikkukierukoista.

Lankojen värjääminen oli yksi erikoisosaamista vaatineista taidoista. Kotoisia kasveja käyttäen värjättiin keltaisen, vihreän ja ruskean sävyjä, mutta erityisen arvostettuja ja haluttuja olivat tummansininen ja vahva punaruskea väri. Niiden aikaansaaminen vaati värjäriltä suurta taitoa ja kokemusta. Sinisen värjäämiseen tuotiin Keski-Euroopasta kuivattua värimorsinkoa, joka oli kallista kauppatavaraa. Vahvaa punaruskeaa väriä puolestaan saatiin käymismenetelmän avulla tanniinipitoisista, tiettyjen puiden ja juurien kuorista. Tummaa, lähes mustaa väriä syntyi, kun samat langat värjättiin ensin siniseksi ja sitten punaiseksi.

Koristeellinen veitsentuppi
Naiset kuljettivat vyötäisillään veistä ja tuppea. Vaikka veitsi oli pieni, tupen piti olla näyttävä: leveä ja koristeellinen. Riikonen vertasikin tuppea nykynaisen merkkikäsilaukkuun, josta varakkuuden näkee ensisilmäyksellä.

Jokaisen naisen tuli rautakaudella hallita käsityötaidot, mutta se jolla oli erityistaipumuksia, käytti varmasti kykynsä hyväkseen ja teki tilaustöitä myös muille, kenties kiersi vauraimmissa taloissa käsityöläisenä. Tähän viittaa esimerkiksi se, että Varsinais-Suomesta eri kalmistoista löytyneet taidokkaimmin kuvioidut lautanauhat saattavat olla saman kutojan valmistamia.

Aseitten ja työkalujen raaka-aineeksi yleistyi jo ennen ajanlaskun vaihdetta rauta, jota valmistettiin paikallisesta suo- ja järvimalmista. Kotimaiset sepät takoivat raudasta ensimmäiseksi kestäviä sirpin ja viikatteen teriä. Myöhemmin seppien taidot kehittyivät niin, että he loivat ja valmistivat myös omaperäisiä koruja ja esimerkiksi säiläkirjoituksin varustettuja miekkoja, joita aiemmin on pidetty kalliina tuontiaseina.

Ei voi kuin ihailla sitä taitoa ja kekseliäisyyttä, millä esi-isämme ja -äitimme ovat tarvitsemansa esineet valmistaneet. Materiaalit on valittu huolella, muodot ovat tarkoituksenmukaisia ja koristelut kauniita.

Tapahtumien viikonloppu

Kärest pitäen -hanke osallistui lauantaina 26.8. Paimiossa järjestettyyn Jokipuistotapahtumaan. Hanketiedon lisäksi kojullamme oli tarjolla mahdollisuus askarrella ruusu vaahteranlehdistä. Tällä kertaa ruusut olivat vihreitä – ruskalehdet loistivat hankekoordinaattorin ulottumattomissa puiden latvoissa.

Tuulisesta ja sateisesta säästä huolimatta tapahtuma oli houkutellut jokirantaan ihan mukavasti väkeä. Kiitos mukavista juttuhetkistä ja kannustuksesta kaikille kojullamme poikenneille!

OLYMPUS DIGITAL CAMERASunnuntaina hanke järjesti Käsityömuseo Miilassa yhteistyössä Paimion opiston kanssa makramee-työpajan. Kolmituntisen non stop -pajan aikana parikymmentä innokasta käsityöihmistä kävi tutustumassa solmujen saloihin. Opettajana toimi Tuija Muntola, joka ihan kärest pitäen näytti, miten makrameen perusolmut syntyvät.

Päivän aikana valmistui useita avaimenperiä ja kokeiluun pääsivät myös pannunaluset, hiuspannat ja kellonnyörit. Välillä solmut tuottivat tuskaa, mutta kuulosti siltä, että kipinä syttyi monen solmuilijan mieleen. Ehkäpä solmuiluharjoitukset jatkuivat illalla kotona?