Kalkiton kalkkimaali

Kärest pitäen -hankkeen viimeisen luennon piti talotohtorina tunnettu arkkitehti Panu Kaila. Hän on perinnerakentamisen puolestapuhuja ja perinnemaalien asiantuntija, joka on julkaissut useita rakentamisen historiaa, perinteitä ja nykyaikaa käsitteleviä kirjoja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Marraskuisena tiistai-iltana Paimiosali täyttyi viimeistä sijaa myöden. Eikä suotta, kuulijat saivat tiivin tietopaketin perinnemaaleista ja maalamisesta. Lupauksensa mukaisesti Kaila käsitteli maaliaineita pintaa syvemmältä kertoen mm. perinnemaalien koostumuksia, käyttötapoja ja historiaa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mainokset

Sota-ajan puhdetyöt – huvia ja hyötyä

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
VTT Olli Kleemola luennoi Paimiosalissa sota-ajan puhdetöistä. Kuva Satu Rantala.

Kärest pitäen -hankkeen syksyn luennoista ensimmäisenä oli vuorossa VTT Olli Kleemolan Sota-ajan puhdetyöt – kontrollia, pienteollisuutta ja kansainvälisiä virtauksia. Mukaansa tempaava luento toi esiin monia asioita, joita ei puhdetöistä yleisesti tiedetä.

Sotilaiden nikkaroimat puhdetyöt ovat monelle tuttuja esineitä, jotka liitetään nimenomaan Suomeen ja jatkosotaan. Puhdetöiden historia ulottuu kuitenkin kauemmas, sillä jo 30-vuotisen sodan aikana tehtiin puhdetöitä. Ilmiö ei myöskään ole pelkästään suomalainen, sillä jossain määrin puhdetöitä on tehty myös esimerkiksi Saksassa ja Vietnamissa.

Jatkosodan asemasotavaiheessa joukot viettivät pitkiä aikoja samoissa asemissa. Ajankulukseen sotilaat alkoivat valmistaa pieniä muistoesineitä kuten sormuksia ja kellonperiä. Materiaalina käytettiin alumiinia, jonka kerrottiin olevan peräisin vihollisen alasammutuista lentokoneista. Tämä teki kotijoukkoihin suuremman vaikutuksen kuin materiaalin oikea alkuperä. Todellisuudessa suuri osa materiaalista saatiin ”kadonneista” kenttäpulloista ja pakeista.

Sodanjohto ei aluksi katsonut puhdetyöharrastusta hyvällä, sotilaiden olisi pitänyt käyttää joutoaikansa juoksuhautojen kaivamiseen tai korsujen rakentamiseen. Suhtautuminen muuttui, kun huomattiin puhdetöiden piristävän mielialaa. Lisäksi keksittiin, että puhdetöinä voi valmistaa myös hyödyllisiä esineitä helpottamaan kotirintaman työvälinepulaa. Tämän jälkeen sodanjohto tilasi puhdetöiden tekijöiltä huomattavia määriä mm. kirveenvarsia ja muita tarve-esineitä. Ilmavoimille valmistettiin tilaustyönä eri lentokonetyyppien pienoismalleja, joiden avulla ilmavalvojia opetettiin tunnistamaan omat ja vihollisen koneet.

Määrällisesti eniten valmistettiin juuriharjoja, puukauhoja ym. pieniä käyttöesineitä. Suurimpia tuotteita olivat asevelitalot, jotka koottiin rintamalla, osien numeroinnin jälkeen ne purettiin ja lähetettiin junalla kotirintamalle.

Puhdetöiden kohteita ja laatua yritettiin ohjata tarve-esineiden valmistamiseen ja tyylipuhtauteen mm. järjestämällä puhdetyökilpailuja ja laatimalla ohjeita ja oppaita. Myös sotatarvikkeisiin tarvittavien materiaalien, kuten tykinhylsyjen, käyttöä pyrittiin rajoittamaan.

puhdetyot-kuvakooste
Sotilaiden käsissä syntyi monenmoisia muistoesineitä. Olkityöt olivat venäläisten sotavankien tekemiä. Kuva Aake Kinnunen.

Sotilaiden käsissä valmistui miljoonia esineitä, muun muassa erilaisia rasioita, ruokailuvälineitä, leikkikaluja, veistoksia, tuhkakuppeja, huonekaluja. Materiaalina käytettiin puuta, metallia, tuohta, kiveä, nahkaa – ylipäätään kaikkea materiaalia, mitä sotilaat käsiinsä saivat. Myös työvälineissä käytettiin mielikuvitusta. Puukon ja sahan lisäksi käytettiin mm. lasinsirpaleita, kuumennettuja ja hiottuja kiväärinhylsyjä ja kuumennettuja rautanauloja. Puhdetöiden tekemistä varten perustettiin myös erillisiä puhdetyökeskuksia, joissa oli käytettävissä parempia työkaluja ja materiaaleja. Samalla puhdetöiden tekemistä pyrittiin ohjaamaan ja kontrolloimaan.

Sodan loputtua myös puhdetöiden tekeminen loppui. Voidaan kuitenkin miettiä, mikä vaikutus puhdetöillä oli myöhempään suomalaiseen muotoiluun. Monet eturivin suunnittelijamme, kuten Ilmari Tapiovaara ja Tapio Wirkkala olivat sodankäyneitä miehiä. Ehkä materiaalin kuuntelemisen taito oli peräisin puhdetöistä, jotka pyrittiin valmistamaan noudattaen kullekin materiaalille ominaista muotoa?



 

Tuohi taipui sormukseksi

Kärest pitäen -hanke järjesti Varsinais-Suomen museopäivänä 26.8.2018 yhteistyössä Käsityömuseo Miilan ja Paimion opiston kanssa tuohisormustyöpajan. Opettajana oli Kaarina Tammi, joka taitaa monenmoisia perinteisiä työtapoja.

tuohta koivusta

Kaarina irrottaa tuohta kaatuneesta koivusta – näin säästimme luontoa, kun emme vahingoittaneet elävää puuta. Kuva Satu Rantala.

Tuohet kävimme jo keväällä keräämässä metsästä – maanomistajan luvalla tietenkin! Työpajaa varten Kaarina oli puhdistanut tuohilevyt ja leikannut niistä sopivan levyisiä liuskoja. Liuskat laitettiin veteen, jotta ne olisivat sopivan taipuisia.

tuohisuikaleet-sormuksen teko
Vasemmalla tuohisuikaleet odottavat sormuksentekijöitä. Oikealla sormus syntymässä. Taivutukset vaativat hieman pohtimista. Kuvat Satu Rantala.

 

Sormuksen tekeminen aloitettiin mittaamalla sormesta sopiva koko. Sen jälkeen päät taivutettiin sormuksen rungon alitse vastakkaisiin suuntiin, ja toisen taitoksen jälkeen päät pujotettiin taitoksista syntyneisiin väleihin. Kiristämisen jälkeen sormus olikin valmis sormeen pujotettavaksi!

tuohikorut.jpg
Rannerengas on tehty kaatuneesta puusta otetusta tuohesta, sormus elävänkoivun tuohesta. Kuva Satu Rantala.

Helppoa kuin mikä – kun sen osaa. Muutaman yrityksen ja erehdyksen jälkeen ja Kaarinan neuvojen avittamana sormuksia syntyi työpajan aikana parikymmentä. Samalla tekniikalla syntyi myös muutama rannekoru.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Kaarina on käyttänyt isoisänsä tekemiä tuohivirsuja jo 50 vuotta. Kuva Satu Rantala.

Ryijystä räsymattoon

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
Turkulainen tekstiilitutkija Helena Honka-Hallila johdatteli kuulijat esiäitiemme käsitöiden maailmaan. Kuva Satu Rantala.

Paimiosalin penkit täyttivät yksi toisensa jälkeen, kun innokas käsityökansa saapui kuuntelemaan FL Helena Honka-Hallilan luentoa Ryijystä räsymattoon – Naisten käsityöt 1700–1800-luvuilla. Luvassa oli kurkistus aikaan, jolloin lukuisat muutokset vaikuttivat naisten käsitöihin. Kansanomainen käsityö täytti arkisen tarpeen. Valmistettiin käyttö- ja sisustustekstiilejä, joiden lähtökohtana oli käytännöllisyys.

Kankaankudonta oli kansanomaisen käsityön perusta. Toki myös ostokankaita käytettiin, mutta kotikutoiset kankaat säilyttivät asemansa aina 1800-luvun loppupuolelle asti. Tällöin ilmestyi ensimmäinen suomenkielinen kudonnan oppikirja, Johdanto Kankaan Kudontaan. Sen kirjoitti Aleksandra Hynén, joka oli huolissaan kankaiden kotikudonnan loppumisesta joissakin osissa Suomea.

Perukirjoissa mainittujen käsityövälineiden perusteella voidaan päätellä, että naiset ovat pystyneet kutomaan kankaita hyvin monipuolisesti. Vaatetuskankaiden lisäksi on syntynyt ainakin villavaippoja, raanuja, peitteitä, patja- ja lakanakankaita sekä pyyheliinoja.

Kotikutoisia kankaita käytettiin mm. kansanomaisissa puvuissa. Naisten puvussa tärkeässä osassa oli hame. Hamekangas kudottiin usein pomsityyppisellä sidoksella pellavaloimeen, kuteena käytettiin villalankaa. Kangasta elävöitettiin väriraidoin, myös flammuvärjättyjä lankoja käytettiin.

Puvuissa käytetyt värit olivat todennäköisesti peräisin kaupunkien ammattivärjäreiltä, jotka käyttivät ulkomailta tuotettuja väriaineita. Kotivärjäyksessä käytetyt suomalaiset kasvit eivät tuota yhtä kirkkaita värejä. Kotona tuotettujen lankojen rinnalle tulivat ostolangat. Ensimmäiset villakehräämöt perustettiin Suomeen 1700-luvun lopulla ja puuvillakehräämöt seuraavan vuosisadan alkupuolella.

Vaikka naiset olivat taitavia käsityön tekijöitä, vaateparren kaikki osat eivät syntyneet samoissa käsissä. Ainakin monimutkaisemmat kankaat kutoi ammattikankuri, tykkimyssyn pitsit nypläsi ammattilainen ja silkkikirjotut kankaat kirjoi toinen ammattilainen. Myös reikäommelkoristeet syntyivät ammattilaisen käsissä.

Virkkaaminen sen sijaan yleistyi jokanaisen käsityöksi. 1800-luvun alkupuolella ohjekirjoissa opetettiin virkkaamista ja esiteltiin malleja. Pitsinvirkkauksesta kehittyi ensimmäinen koristekäsityö, joka levisi laajalti kansan keskuuteen. Virkattuja pitsejä oli helppo toteuttaa ja varioida, niinpä niillä koristeltiin niin lakanat kuin alushousut.

kuvatakki_syv
Kuvatäkki on halikkolainen erikoisuus. Kuvatäkin kuviointi muistuttaa ryijyä, mutta se on toteutettu pujotuksin ja osin nukittaen. Kuvan peite on Halikon museon kokoelmista. Kuva Helena Honka-Hallila.

Kangasteollisuuden kehittymisen myötä kotikankurien kangaspuissa alkoi 1800-luvun lopulta lähtien syntyä yhä useammin sisustustekstiilejä vaatetuskankaiden sijaan. Samaan aikaan erilaiset kutomakurssit levittivät oppia, ja puihin laitettiin yhä monimutkaisempia kankaita. Syntyi mattoja, pöytäliinoja, verhoja ja seinävaatteita, joilla konkreettisen tarpeen lisäksi tyydytettiin kauneudenkaipuuta.

Samoihin aikoihin moni tekstiili muuttui arkisesta käyttöesineestä koristeeksi. Esimerkiksi ryijyjä käytettiin talonpoikaiskodeissa alun perin peitteinä sekä sängyssä, reessä että veneessä. Tällainen ryijy saattoi olla molemmin puolin nukitettu, jolloin alapuoli oli yksivärinen ja yläpuoli kuviollinen. Seinävaatteeksi ryijy siirtyi, kun peitteinä alettiin käyttää täkkejä.

Taitavat kädet ovat siis synnyttäneet paljon kauneutta myös arkeen. Kauniisti raidoitettu alushame, taitavasti sommiteltu raanun ruudutus tai maton väriharmonia ovat varmasti tuoneet iloa niin tekijälle kuin katsojalle.

Käsitöiden kertomaa

Viime tiistaina kokoushuone Peimarin täytti iloinen puheenpulputus, kun innokkaat käsityöihmiset muistelivat käsitöitään. Monille se ensimmäinen käsityömuisto liittyi kouluun – patalapun virkkaamiseen, ruokaliinaan ompelemiseen tai sukan neulomiseen. Kaikilla rakkaus käsitöihin ei ole syttynyt sillä ensimmäisellä silmäyksellä, mutta jossain vaiheessa ovat käsityöt vieneet mennessään.

Paikalla olleet muistelivat, mitä kaikkea on tullut vuosien varrella kokeiltua. Uskomaton lista niistä syntyikin! On ommeltu, neulottu, kudottu, kirjottu, nyplätty, valmistettu haarukkapitsiä, tehty rottinkitöitä ja pajutöitä, maalattu posliinia… Taitavissa käsissä on syntynyt niin lastenvaatteita kuin kansallispukuja, lakananpitsejä ja sängynpeitteitä kaikista villasukkapareista puhumattakaan!

Ja ihmekös se, että valmista on syntynyt. Yksi kertoi tehneensä käsitöitä junassa työmatkalla Turkuun, toinen sanoo käyttäneensä yövuoron hiljaiset hetket käsitöiden tekoon. Monet tarttuvat käsityöhön television ääressä ja useimmilla käsityö on aina mukana matkalla. Ehkä sitä ei tule tehtyä pistoakaan, mutta mukaan työ pitää ottaa! Kaiken varalta.